Vallankahvasta ja -kumouksesta, raportti tien päältä

Olemme Näkymättömät maat -esityksen kanssa kiertämässä Ranskassa. Maassa kiehuu suuri joukko ihmisiä, joita hallituksen päätökset vituttavat. Pariisissa kymmenet tuhannet ihmiset osoittaa mieltään, Champs Elise täytyy kyynelkaasulla ja lentävillä katukivillä. Moottoritiet blokataan koko maassa. Mekin juutumme tiesulkuun ja matka yhdestä esityspaikasta toiseen, jonka olisi pitänyt kestää tunti, kestääkin lähes kuusi tuntia. Sehän on Suomessa asuville eksoottista. 

Tänään vierailemme Normandiessa sijaitsevassa Avranches:ssa. Kaupungintalon valtava marmorinen sali kultakehyksineen ja valtavine kristallikruunuineen, joka sopisi paremmin osaksi Versailles -palatsia, on jostain kummasta syystä valittu meidän intiimin esityksen näyttämöksi. Seinästä meitä valvovat tasavallan presidentti Macron, kultakehyksellä varustettu hänkin sekä isot Ranskan ja EU:n liput. Ne kaikki saavat mustat kulissit eteensä, mutta esityksessä tuntuu, että valvonta ei mustaan mutoniin pysähdy.

Esitys alkaa. Siihen ovat päässeet vain kymmenkunta katsojaa, loput ovat joko jummittuneet matkalla barrikaadeihin tai itse parhaillaan pystyttävät ne. Mielenosoitukset jakavat Ranskan kansaa, mikä näkyy hyvin meidän katsomossa. Jakautunut mieli on minunkin osani. Mietin onko siinä paradoksi, että juuri tämä esitys, joka kertoo pakolaisten matkasta Eurooppaan, ja joka kritisoi EU:n viranomaisten epäinhimillistä pakolaispolitiikkaa esitetään juuri tänä levottomana päivänä, tässä palatsissa ja Macronin siunaavan katseen alla. Päätän että totta helvetissä siinä on paradoksi, mutta esitys jatkuu. 

Kaupungintalon edessä olevalla aukiolla tapahtuu. Esitykseen asti kantautuvat mielenosoituksen huudot, laulut ja poliisin sireenit. Kadun äänet sekoituvat esityksen siinä kohdassa soivan, hyvin samanlaiseen, ääninauhaan. Mietin mitä tapahtuisi jos mielenosoittajat murtautuisivat sisään kaupungintaloon ja esitykseen. Olo on kuin Mary Antoinettella. Ajattelen giljotiinia. 

Tuntuu, että kaikki ovat väärässä – Ranskan hallitus on väärässä kun se ajaa leikkauksillaan hyvinvointivaltiota alas. Ranskalaiset ovat väärässä kun menettävät malttinsa uudesta polttoaineverosta mutteivät välitä maapallosta ja köyhemmistä maista. Minä olen aivan väärässä kun olen täällä eräänlaisena viranomaisten moraalileimana enkä Turussa lasten kanssa. Missä vaiheessa maailmasta on tullut niin monimutkaiseksi, nuorempana oli selkeämpi ketkä ovat hyvikset, ketkä pahikset ja mikä tämän näytelmän nimi ylipäätään on. 

Nyt tulee esityksen kohtaus, jossa pakolaisvene upoaa. Täytän vadin vedellä, lisään suolaa, pistän pääni sinne ja pidätän hengitystä. Ajatukset juoksevat. Mietin miten kävi niin, että minä – emeritus aktivisti, anarkisti ainakin omien mittapuiden mukaan, joka kävi useasti ja ilomielin putkassa, – olen nyt täällä, Suomen valtion 3-vuotisella, tekemässä sitä instituutioiden rakastamaa kulttuurivientiä ja tilastoa, Ranskan kulttuuriministerin kutsumana ja rahoittamana, onko tämä sitten se leipiintyminen, jos ei ole leipää, syökää kakkua, sanoi eräs joskus, minua ahdistaa, en pysty enää, vedän henkeä. Seuraava kohtaus.

Esityksen jälkeen keho on lähes läpikotaisin täynnä maalia ja tekoverta. Suihku ei löydy esityspaikan palatsista vaan läheisestä luostarista, joka toimii nykyään kulttuurikeskuksena. Kun juoksen sinne puolialastomana läpi kylmän marraskuisen aukion jossa näkyy ja haisee mielenosoituksen jäljet, mietin että ohikulkijoiden on pakko luulla että minä juoksen (joskin hyvin myöhässä) poliisia pakoon. Mietin kenen joukoissa minun pitää seisoa, huudanko heille että “en ole huligaani, olen keski-ikäistyvä kulttuurisetä!” vai “en ole palkattu ja meikattu näyttelijä, vaan vallankumouksen tinkimätön taisteilija!”. En osaa ranskaa, joten en huuda mitään, en seiso kenenkään joukoissa vaan juoksen minkä jaksan luostariin ja suihkuun. Onhan seuraavaan esitykseen vain pari tuntia aikaa. 

 

Ishmael Falke & Sandrina Lindgren