Teksti: Anni Saijonkivi, kuvat: Jussi Virkkuma

Pia Kaleniuksen ja Nanna Mäkisen uutuus Eläköön Eläimet! on lapsille suunnattu teos, joka sai ensi-iltansa Tehdas Teatterilla Turussa keväällä 2025. Nukketeatteriesitys on poikkeuksellisesti syntynyt nuket edellä ja rakentunut sen ympärille, mitä eläimiä lavalle halutaan tuoda sekä millä tavalla heitä esitetään.

Miten syntyi ajatus yhdistää nukketeatteri ja luontodokumentti?

Lähtökohtana oli kiinnostus eläimiin – erityisesti siihen, mikä puhuttelee lapsiyleisöä. Halusimme nostaa eläimet esityksen keskiöön, ja päätökseen vaikutti myös halu rakentaa nuket yhdessä, mikä poikkeaa tavanomaisesta tavasta, jossa yksi taiteilija vastaa nukeista.

Kun eläimet nousivat pääosaan, oli löydettävä uusi rooli ihmiselle lavalla. Ratkaisuksi muotoutui nukettaja, joka toimii lavalla eräänlaisena tutkijana ja havainnoijana – leikillisesti ja uteliaasti lapsia mukaansa kutsuen.

Luontodokumenteista tuttu kertojaääni puolestaan mahdollisti sen, että esiintyjät voivat keskittyä nuketukseen ja eläinten elävöittämiseen. Kun luimme taustamateriaalia, alkoivat sanat kaikua päässämme kuin kertojan äänenä. Se tuntui luonnolliselta osalta kokonaisuutta.

Miten eläimiä lähestyttiin taiteellisesti?

Emme halunneet inhimillistää eläimiä tai rakentaa tarinaa satujen maailmasta. Tavoitteena oli esittää eläimet niiden omassa todellisuudessa – ilman suurisilmäisiä hahmoja tai karikatyyrejä. Pyrimme siihen, että lavalla on tilaa eläimelle itselleen.

Vaikka mukana on muutamia puhuvia tai osin inhimillistettyjä eläimiä, luonnollisuus on säilynyt: esityksessä ei esimerkiksi jääkarhun kanssa jäädä keskustelemaan. Taustalla on ajatus siitä, että eläimen ymmärtäminen ei vaadi sen muuttamista ihmiseksi.

Tutkimme myös ihmisen suhdetta eläimeen: pystyykö ihminen asettumaan toisen lajin asemaan? Esimerkiksi: tiedostaako kastemato itse, että se voi katketa? Näistä kysymyksistä jouduimme tarkastelemaan ihmisen kykyä empatiaan – supervoimaa, joka mahdollistaa toisen toiminnan ymmärtämisen.

Millaisen viestin esitys haluaa välittää?

Luonnonsuojelun tarve voi kummuta siitä, että luontoa opitaan arvostamaan ja tuntemaan. Eläimiä voi havainnoida ja niistä voi oppia ilman, että niitä tarvitsee häiritä. Haluamme näyttää, mitä suojelemme, kun suojelemme luontoa.

Samalla kyseenalaistamme ajatuksen ihmisestä luomakunnan huipulla. Esityksessä ihminen asettuu rinnalle – osaksi eläinkuntaa. Nostamme esiin eläinten ainutlaatuisia kykyjä, jotka ylittävät ihmisen osaamisen. Mitä voimme oppia eläimiltä? Mitä olemme jo oppineet? Esimerkiksi tuulivoimaloiden lavojen muotoilussa on hyödynnetty hain evän rakennetta, ja uimareiden puvut muistuttavat hain ihoa. Eläimet ovat inspiroineet teknologiaa ja yhteistyömalleja.

Miten eläimet valikoituivat mukaan?

Valintaprosessissa painottui eläinten herättämä tunne – kysymykset, jotka saivat meidät ihmettelemään. Esimerkiksi laiskiainen, joka ulostaa vain kerran viikossa, herätti kiinnostuksen: mistä tämä johtuu? Tarvitseeko sen päästä maahan?

Mukana on myös eläimiä, joiden rakentaminen tuntui erityisen kiinnostavalta ja jotka tarjosivat uniikkeja teknisiä haasteita rakenteiden suunnittelulle. Nuken rakentaminen on oma erityinen ammattitaitonsa ja halu kehittää sitä motivoi kokeilemaan ja luomaan uutta. Jokainen nukke on uniikki, joten luovaa ongelmanratkaisua tarvitaan.

Saimme suunnitteluvaiheessa arvokasta palautetta lapsilta siitä, mitkä eläimet heitä kiehtovat. Myös tekijöille itselleen syntyi halu jakaa oppimaansa: “Tiesitkö, että…?” Yllättävää oli myös huomata, miten paljon vielä on selvittämättä. Mistä tiedetään, miten perhosen metamorfoosi toimii? Onko perhonen tietoinen muutoksestaan? Tämä ajatus johti siihen, että Erkki-perhonen esittäytyy lavalla aina uudelleen – se tietää itse olevansa Erkki, vaikka kukaan muu ei tunnista häntä.

Mitä ympäristöjä esityksessä nähdään?

Halusimme esittää mahdollisimman monenlaisia elinympäristöjä: vedenalaisia maisemia, lentäviä eläimiä, maalla kulkevia lajeja. Pohdimme alkuun, pitäisikö eläinten olla kotimaisia, mutta lopulta seuraamme omaa kiinnostustamme, joka johti sekä tuttujen että eksoottisempien lajien pariin.

Esimerkiksi jääkarhu päätyi mukaan, kun halusimme esittää saalistustilanteen lumisessa ympäristössä.

Miten nuket toteutettiin?

Molemmilla tekijöillä on pitkä kokemus nukketeatterista ja nukenrakennuksesta, mikä näkyy esityksen teknisessä monipuolisuudessa. Rakentaminen lähti tällä kertaa nukeista – ei käsikirjoituksesta. Eläimet liikkuvat eri tavoin: ne lentävät, uivat, hyppivät ja kulkevat.

Nuket rakennettiin tasavertaisesti: välillä toisella oli vahva visio tietystä eläimestä. Testasimme nukkeja jo rakennusvaiheessa, jolloin ne tulivat niin tutuiksi, että erillistä harjoituskautta tarvittiin vain vähän. Jos nukettajana olisi ollut joku muu, olisi perehdytysprosessi ollut paljon laajempi.

Mikä oli haastavin eläin rakentaa?

Nanna: “Olen kiinnostunut erilaisista mekanismeista ja toteutustavoista. Vaativin oli ehkä vyötiäinen, joka oli Sir David Attenborough’n oma ehdotus. Sen toteutus otti aikansa, mutta lopulta onnistuimme.”

Vyötiäisen haaste oli sen nopeus, yhdistettynä kovakuorisen nuken fyysiseen jäykkyyteen. Lisäksi sen erityispiirre – palloksi käpertyminen – oli tärkeää tuoda lavalle. Sen toteuttamisessa piti huomioida, että kyseessä on eläimen suojautumiskeino. Vaikka yleisö toivoi sarjakuvamaista pyörimistä, jätimme sen pois eläimen kunnioittamiseksi.

Kaiken lähtökohtana oli eläimen luonteen tavoittaminen nukessa. Miten saadaan mukaan sille ominainen liike? Esimerkiksi norsu syntyy lavalle yhdellä jalalla ja kärsällä – se riittää.

Miten lapset osallistuivat prosessiin?

Kumppanuuspäiväkoti oli keskeisessä roolissa. Lapset reagoivat nukkeihin jo niiden ollessa keskeneräisiä. Esimerkiksi laiskiainen herätti suurta kiinnostusta jo ennen valmistumistaan, ja lapset pääsivät itse kokeilemaan puussa riippumista. Esitystä oli edeltänyt keskustelu siitä, missä ja miten laiskiainen elää.

Lapset suhtautuivat nukkeihin vaistomaisesti ja luontevasti. Ensin oli epäilys, kantaako pelkkä eläimen havainnointi ilman tarinallista kehystä – mutta se kantoi. Hitauskin voi olla supervoima.

Miten luontodokumenttimainen kerronta testattiin?

Kokeilimme kertojanääntä päiväkodissa yhden kohtausidean yhteydessä. Lasten kanssa keskusteltiin, kuka on päähenkilö, mitä tapahtuu ja miltä se heistä tuntui. Pohdimme myös, kuinka jännittäväksi esitystä voi viedä. Emme halunneet jättää pois luonnon kiertokulkua – myös saalistus on osa elämää. Lapset suhtautuivat siihen realistisesti.

Lopuksi – se kirje Sir David Attenborough’lta

Alussa jo esitystä ideoidessamme halusimme kuulla asiantuntijoiden näkemyksiä: mikä on heidän mielestään luonnon ihmeellisin eläin? Kun saimme tietää, että Sir David Attenborough saattaa vastata, jos mukaan liittää palautuskuoren, kirjoitimme käsin kirjeen – ja saimme vastauksen.

Kirjeen avaaminen oli sykähdyttävä hetki. Vaikka hän ei halunnut nimetä yhtä suosikkia, hän ehdotti eläintä, josta saisi kiinnostavan nuken. Ja kirjeessä luki: ”Armadillo.”