fbpx

MUE – Olemisesta ja olemattomuudesta

Photo: Baptiste Le Quiniou

Olen avaruudessa. Näen tähtien syntyvän ja kuolevan. Tunnen, kuinka galaksit törmäävät toisiinsa ja maailmankaikkeus järjestäytyy uudelleen.

Olen meressä. Pimeässä, syvällä. Maapallon peittävässä alkumeressä, ajassa ennen mantereita ja rantoja.

Olen ihmiskehossa. Verisuonissa ja kudoksissa, sormenpäissä, reisissä. Tasaisesti sykkivässä sydämessä rintakehän suojissa.

Olen ihminen. Elän.

Mutta mitä se tarkoittaa?

Cie Juste Aprèsin esitys MUE on meditatiivinen matka olemiseen ja olemattomuuteen. Minulla on keho, fyysinen kuori, ja minulla on mieli, jotakin aineetonta ja näkymätöntä, jonka olemassaolosta olen kuitenkin vakuuttunut. Ne ovat kumpikin hauraita ja katoavaisia. Ruumiini on vain väliaikainen ja se vanhenee, halusin tai en. Mieleni rapistuu huomaamattani. Lopulta molemmat lakkaavat olemasta – ja mitä silloin tapahtuu?

MUE alkaa pimeydestä, olemattomuudesta. Avaruudesta. Merestä. Elämän ja ihmisen syntymästä. Elämä on kehä tai kierre, jollaa ei ole selkeää alkua tai loppua. Me itse yritämme asettaa ajalle ja olemassaololle rajat. Synnymme, elämme, kuolemme, mutta maailmankaikkeuden kannalta ei ole merkitystä missä järjestyksessä ja milloin kaikki tapahtuu. MUE ei itsessään esitä kysymyksiä eikä anna vastauksia, vaan johdattaa katsojan hellästi pohtimaan olemista.

Kokonaisuutena MUE on hypnotisoiva, mutta erityisen vangitseva on esiintyjä Carine Gualdaronin koreografia hänen itsensä kokoisen ja näköisen nuken kanssa. On hämärää, ja näen kahden hahmon mustat siluetit. En ole koko ajan täysin varma kumpi on nukke ja kumpi on ihminen – en aluksi edes ole varma, onko kyseessä kuitenkin kaksi ihmistä. Hahmot kietoutuvat toisiinsa, liikkuvat yhdessä ensin hitaasti, sitten kiihkeästi mutta hellästi, välillä rajusti ja äkkinäisesti. Kyseenalaistan oman haluni määritellä kumpi on elävä ja kumpi on kuollut, sillä siinä hetkessä molemmat ovat yhtä eläviä.

Koreografia on intensiivinen, eikä katseeni irtoa hetkeksikään ojentuvista käsistä, jaloista ja siroista jalkateristä, jotka näyttävät hämmentävän aidoilta. Kutiaisivatko ne, jos saisin kokeilla? Nukke herää eloon niin vakuuttavasti, että kun sen osana on lopulta vain maata lattialla, olen silti näkevinäni sen hengittävän. En halua, että se on kuollut. Odotan sen hengittävän. Eikö sen rintakehä juuri kohoillutkin äsken? Voisin vaikka vannoa, että kuulin sen sydämen sykkeen katsomoon saakka.

written by Isa Lehtinen, 10.11.2019

Close Menu
Top