– Rakas Gerda, kerro minulle tarina.
Mistä tarina alkaa ja mihin se loppuu, jos aika koostuu ohuista kerroksista ja toisiinsa kietoutuvista säikeistä, muistoista ja unista, joista mieli ei kykene erottelemaan totta ja kuviteltua?

-Kauanko aikaa on kulunut?
Mitä jos aikaa ei ole? Ehkä aika on käkikello, jonka käki on kuollut.

-Rakas Gerda, entä nyt?

Gerda ei enää vastaa, hän on jo toisaalla. Ajatuksissaan, muistoissaan, huoneessaan. Kaukana ja lähellä. Edessäni mutta näkymätön. Yritän seurata perässä, mutta jalkani ovat pakkasen kangistamat. Gerda, huoneessasi on niin kylmä. Paleletko sinäkin, missä oletkaan tällä hetkellä? Uskon että olet kestävämpi kuin minä, uskon että pärjäät.

Voin esitellä teille Gerdan huoneen odotellessamme hänen paluutaan. En usko että hän pahastuisi. Tässä on vähän kuin eteinen: naulakko, takki, saappaat, sukset ja muuta tarpeellista. Täällä on perhekuvat, kirjahylly. Tässä on pöytä, tässä on tuoli. Pöytä on myös joki ja metsä ja kaikki, ja tuoli on istuimen lisäksi myös ainakin kallio ja kaikki. Huoneessa on kaikki.

Tulkaa seuraavaksi tänne perälle, ihan rohkeasti vain. Tässä on peili ja ikkuna. Kurkistus omaan itseen ja yritys kurkistaa itsen ja huoneen ulkopuolelle. Yritys tavoitella Kaita, sitä ainoaa, joka ei ole huoneessa – joka ei ole osa kaikkea, mutta on Gerdalle kaikki kaikessa.

Kumartukaa hieman niin näytän vielä jotain salaista. Täällä on Gerdan sielu. Gerdan sielu on
sininen perhonen, ja sielu on häkissä, kylmän huoneen viiman tuivertamassa nurkassa, jossakin Gerdan mielen syvyyksissä, missä on hyytävää ja pölyistä. Tämä huone ei tottele Gerdaa, eikä Gerda tottele huonetta. Sillä on oma tahto ja se pakottaa Gerdan sopeutumaan, mutta jos huone on Gerda ja Gerda on huone, niin kuka lopulta määrää? Tämä huone on kaikki.

Katsokaa, nyt Gerda tulee takaisin. Nyt hän herää. Luulisin. Silitän vähän hänen poskeaan, ehkä hän on samassa ajassa ja ajattomuudessa kuin mekin. Toivotaan että hän jaksaisi vihdoin kertoa meille tarinan. Tarinan Lumikuningattaresta, Kaista, rakkaudesta. Alusta loppuun. Ja Gerda kertoo tarinan, ja minä hengästyn.

Hän kertoo sen niin kauniisti. Niin kauniin kuvin, ilmein ja elein. Hän kertoo punaisista kengistä ja joesta, kuiskuttelevista ruusuista. Lumikuningattaresta. Kaista ja sydäntä särkevästä ikävästä. Mutta tarinalla ei ole alkua eikä loppua, on vain loputon keskikohta ja käänteet. On vain yksinäinen Gerda. Mutta Gerda osaa olla myös hauska, hän saa minut nauramaan ja tunnen hänestä huokuvan lämmön. Rakas Gerda, miten voit olla niin lämmin tämän kaiken kylmyyden keskellä? Oletko ainoa, johon Lumikuningatar ei vaikuta?

Gerda kertoo kaikista matkalla kohtaamistaan henkilöistä, ihmisistä ja eläimistä, mutta en tunnista heitä. En enää pysy perässä. Hänen vauhtinsa kiihtyy, hän muuttaa muotoaan, hän on Gerda ja samalla kaikki muut. Gerda on kaikki. En muista asiayhteyksiä, en nimiä, en tiedä esiteltiinkö meitä edes, mutta olen kauniin Gerdan lumoama, joten hymyilen ja nyökkäilen kuin tietäisin mistä on kyse, jotta hän ei lopettaisi tarinaansa. Ei ihan vielä. Kerro jo Gerda, löysitkö Kain?

Elän Gerdan kanssa, samassa hetkessä, osana kaikkea, mutta silti avuttomana sivustakatsojana. Kun Gerda taistelee sisälle pyrkivää jäätä ja lunta vastaan, haluaisin auttaa häntä. Hän muuttuu pyörremyrskyksi, hän on vahva, mutta ikävä on häntä suurempi. Gerda haluaa löytää Kain, mutta onko Kai koskaan ollut olemassa? Ketä tai mitä Gerda todellisuudessa kaipaa? Emme ole poistuneet huoneesta minnekään, mutta matka oli niin pitkä ja nopea, että hädin tuskin saan henkeä.

Rakas Gerda, näytät niin vanhalta ja hauraalta. Antaisit minun auttaa sinua.

Mutta Gerda haluaa pärjätä. Hän pakkaa omaisuutensa, elämänsä, ajatuksensa, muistonsa, kaiken. Hänen selässään on jääpuikoista muodostunut painava häkki, enkä tiedä onko se hänen vai Kain. Gerda ottaa mukaan myös perhosensa, sielun joka on yhä ikävän vankina. Gerda yrittää poistua huoneestaan kokonaisena. Hän yrittää, ihan tosissaan yrittää, mutta voimat eivät riitä.

Seinän takaa käsi avaa häkin oven, sivelee sinistä perhosta, pitää sitä hyvänään. Perhonen ei tule ulos häkistä, eikä käsi ota sitä sieltä pois. Gerda jää huoneeseen, ja minä silitän uudestaan hänen poskeaan. Vielä Gerda ei vapaudu kaihostaan. Ei ihan vielä.

written by Isa Lehtinen, 09.11.2019