Tekst & kuvat: Helena Markku
Tämän vuoden kevättalvella, tavallisena torstai-iltana, täysin odottamatta tiskikoneen tyhjennyksen lomassa päähäni iski inspiraatio. Nappasin lähimmän kynän ja paperin ja raapustin epämääräisen piirroksen: kuvassa oli kolme perhosen kaltaista hahmotelmaa, jotka lensivät ihmisjoukon yllä, pitkien nuketuskeppien varassa. Minulle tuli vahva tunne, että tätä on kokeiltava!
Nautin katsojana nukeista, jotka jatkavat niille annettua impulssia itse, kuin niillä olisi omat lihakset liikettätyöstämässä. Tällaiset nuket luovat ihastuttavan illuusion siitä, että nukella on oma tahto ja kyky tehdä asioita itse. Visuaalisesti pidän väreistä, värivaloista ja läpinäkyvistä asioista. Nämä mieltymykset voisivat sopia hyvin perhosten maailmaan. Tiesin siis haluavani tutkia painovoimaa ja materiaalien omaa liikettä. Halusin myös että nukke valaisee pimeneviä iltoja ja että siivissä on jonkinlaisia läpikuultavia osia.
Kevyitä materiaaleja kokeilemassa
Pari kuukautta myöhemmin olin piirtänyt jo tarkemmat luonnokset nukeista. Halusin valita rakentamiseen materiaalin, jossa on tarpeeksi joustoa, mutta myös kestävyyttä. Siksi käännyin nukenrakentajan uskollisten ystävien, eli solumuovin ja kuumaliiman puoleen. Vahvistin rakennetta sähköputkella ja lisäsin siipien välistä joustoa vielä kankaalla.
Löysin rautakaupasta ohuen valosarjan, jota mainostettiin vedenkestäväksi sekä led-valaisimen, jonka voi upottaa maljakkoon. Vedenkestävät valot eivät hajoaisi heti pienen sadekuuron osuessa kohdalle. (perhosen liidellessä ulkotiloissa) Ajattelin, että olisi myös tärkeää käyttää helposti vaihdettavaa valosarjaa rikkoutumisen varalle, joten kiinnitin sen siipien ulkoreunaan yksinkertaisesti teipillä.
Rakentamaan ryhtyessä haaveilin, että nukke olisi kevyt kuin höyhen ja että nukettaja voisi vaikka käyttää pikkurilliään perhosten nukettamiseen. Valitsin siis mahdollisimman kevyitä materiaaleja, ja mietin jokaisen rakennusvaiheen kohdalla painon minimoimista. Jalosta tavoitteestani huolimatta nuken sisällä oleva akku, lamppu, sekä kuumaliima nuken osien välissä yllättivät painollaan: nukkea ei voisi nukettaa pikkurillillä.
Lisäsin tukinauhan nukettajan hartian ja nuketuskepin välille lisätueksi, joka auttoi vähän kuorman kanssa. Ajattelin rakennusprosessin aikana kaihoisasti koulutaipaleeni fysiikan ja kemian tunteja, joiden opit valuivat aikanaan ohitseni kiinnostuksen puutteen vuoksi, mutta joista olisi minulle nyt ollut valtavasti hyötyä.
Perhosen pinnoitus oli prosessin haastavin osa. Alussa ajattelin, että olisi hyvä idea päällystää siivet ohuella läpikuultavalla kankaalla. Tämä kuitenkin sai siivet näyttämään siltä, kuin niiden päälle olisi sujautettu sukka! Tyytymättömänä kangaspäälliseen, päätin spraymaalata siipien pinnan ja aloin etsiä siipien reikiin jonkinlaista ohutta materiaalia, jonka läpi valo loistaisi kauniisti. Paperi? Pehmenee ja hajoaa sateessa. Muovitasku? Liian painava. Kelmu? Liian ohut ja tahmainen. Minulla oli kassillinen teatterivalokalvojen jämiä, joten päätin kokeilla. Bingo! Kalvo ei vahingoittunut sateessa, oli kevyt ja teki lisäksi kauniin varjokuvan maahan auringon paistaessa siipien takaa. Kalvo piti kuitenkin melko paljon ääntä, joten ratkaisin ongelman äänimaisemalla, joka soi nukettajien mukana kannettavasta kaiuttimesta.
Imukärsän mekanismit ja siipien testaus kentällä
Nähdessään rakentuvat perhoset kollegani innostui ja heitti ilmoille villin idean perhosten kärsistä ja siitä, kuinka huvittavaa olisi, jos ne liikkuisivat. Aloin tehdä kokeiluja ensin pilleillä ja sitten muoviputkilla löytääkseni sopivan mekanismin kärsän liikuttamiseen. Lopulta leikkelin pieniä lovia muoviseen sähköputkeen, sujautin narun putken sisälle ja solmin sen kiinni putken päätyyn. Vetäessäni narusta putki käyristyi, ja vapauttaessani narun se palautui suoraksi. Heureka! Suunnittelin vielä narun saa kulkemaan koko nuken läpi aina nuketuskepin päähän saakka, josta nukettaja voisi operoida sitä.
Lopulta huomasin tuulen vaikuttavan nuketukseen valtavasti. Kun perhosia nuketti sisäpihalla, ei ongelmaa ilmennyt. Heti tuulenpuuskan osuessa kohdalle perhosesta tuli purje, joka nappasi nukettajan mukaansa. Tein siipiin reikiä, jotta ilmavirta olisi niille vähän armollisempi. Tästä huolimatta päädyin siihen, että perhoselle tulee aina löytää paikka, jossa tuuli pysyy maltillisena. Harmitellessani tätä havaintoa, joku kollegoistani tokaisi, etteivät oikeatkaan perhoset pärjää kovassa tuulessa.
Kun nukke oli valmis, näin siinä paljon kehittämisen varaa: tuo pitää maalata hienommin, tuo pitää liimata paremmin, tuon pitää toimia helpommin. Kuitenkin harjoitellessamme perhosen nuketusta uteliaat ihmiset kerääntyivät kurkkimaan kadulta Manillan sisäpihalle. He eivät nähneet nukessa parannettavia asioita, vaan he näkivät valtavan perhosen. Perhonen pysäytti heidät katsomaan ja sai heidät puhumaan, ottamaan siitä kuvia sekä kysymään, missä nuken voi nähdä uudestaan.
Ehkä seuraavaksi opeteltava asia onkin armollisuus. Minun ei ehkä pidäkään maalata tuota hienommin ja tehdä tuota taitavammin vaan saan olla utelias oppimaan uusia asioita ja kokeilla keskeneräisiä ideoita. Nyt on siis palattava taas perusasioiden äärelle ja muistettava pyhä kolminaisuus: armollisuus, uteliaisuus ja avun pyytäminen.
