You are currently viewing Keho kuin maisema —Hajanaisia ajatuksia nukenrakennusprosesseista

Keho kuin maisema —Hajanaisia ajatuksia nukenrakennusprosesseista

Teksti: Niina Lindroos

Viimeiset Sikatotta esitykset nähdään 5. ja 7.4.2024


Helmikuussa 2024 Tehdas Teatterissa Turussa ensi-iltansa saanut Sikatotta on muistaakseni ensimmäinen teos, jossa toimin pelkästään nukkien ja naamioiden rakentajan roolissa. Etukäteen tämä jännitti sillä olen rakennusprosesseissani pitkään viihtyvää sorttia. Millaista olisi rakentaa jonkun toisen visioimaa nukketeatteridramaturgiaa ja ennen kaikkea pystyisinkö toimittamaan tarvittavat asiat ajallaan? Siinähän se hujahti. Tässä teoksessa on lopulta ollut rakennusprosessi, josta olen älyttömän kiitollinen ja josta olen nauttinut myös erittäin paljon.

Minun hyppysiini on luotettu sian ja suden hahmosuunnittelu ja rakennus nukkeina, naamioina sekä erilaisina metamorfooseina. Olen saanut ottaa aikani, eikä minua ole toisaalta jätetty myöskään yksin. Jaan tässä hajanaisten ajatusten lisäksi joitakin valokuvia ja videoita matkan varrelta. Osa niistä on ollut avuksi hahmosuunnittelussa, osa napattu hetkistä, jotka ovat tuntuneet merkityksellisiltä.

Tunnelmakuva eli Mood. Katuojasta ennen suunnittelun alkua löytämäni kasa roskaa, jossa oli mielestäni sikanaisen muodonmuutoksen värejä. Kuva: Niina Lindroos
Maalia ja tuppo. Korvien pohjaväri valmisteilla. Kuva: Niina Lindroos

Aloituspiste, reitti ja aaltoilevuus

Sikatotta -näyttämöteoksemme pohjautuu Marie Darrieussecqin esikoisromaaniin Truismes (1996). Romaanin tutkiminen olikin luonnollisesti ensimmäisiä työvaiheita. Kävin läpi alkuperäisteoksen visualiikkaa Annikki Sunin kauniina käännöksenä yksin ja yhdessä muun työryhmän kanssa. Tarina assosioi ja poukkoilee aika lailla. Tuntui tärkeältä hahmottaa ensin, missä sikanainen kulkee, keitä hän kohtaa ja millaisia muutoksia hänen kehossaan tapahtuu.

Rankassa tarinassa on hurjan hienoja kohtia sikanaisen luontoyhteydestä ja sitä kautta suhteesta omaan muuttuvaan kehoon. Alkoi hahmottua ajatus muodonmuutoksesta, joka suoraviivaisuuden sijasta aaltoilee edes takaisin ja pohjaa ennen kaikkea tunteeseen. Ja, että keho voisi olla niin kuin maisema! Koko työryhmä oli ihanasti samalla kartalla ja sain ohjausta ja tukea rakentamiseeni läpi koko prosessin.

Ei voi tietää millainen tyyppi se on ennen kuin se on rakennettu

Niina ja valmistuva sian iho. Kuva: Niina Lindroos

Avaan nyt jotakin tekijyydestäni. Minua kiehtoo erityisesti se, miten nukkien ja näyttämökuvien kanssa luodaan vahvoja tunnelmia ja maailmoita, jotka avautuvat katsojille ilman syötettyä tarinaa tai tekstiä. Ohjaajana (usein yhteisohjauksessa) olen valmistanut pääasiassa sanattomia näyttämöteoksia. Nukenrakentajana minua kiehtovat muodonmuutokset ja pukusuunnittelun yhdistäminen nukenrakennukseen.

Lisäksi nukketekniikan löytäminen nukenrakennusprosessin kautta tuntuu niin olennaiselta, etten oikein muulla tavalla enää osaakaan rakentaa. Eli jotenkin niin että ei voi tietää millainen tyyppi se on ennen kuin se on rakennettu.Jahka se on rakennettu, selviää myös mikä sen maailma on, miten se liikkuu ja mitä se tarvitsee elääkseen näyttämöllä. Jos olen itse sekä nukenrakentajana että näyttämöllä, nukenkäsittelyyn livahtaa usein nukenrakennuksellisia elementtejä ja esiintyjän kehon mukanaan tuomia erityisyyksiä. Kuten esimerkiksi sooloteoksessani The Unmentionable (Tehdas Teatteri 2021) valokuvan pohjalta rakentamani lähes itseni kokoinen pönttönukke piti ennen liimaamista teipata kasaan jesarilla. Tämä onnistui niin että heppoisilla jaloilla keikkuva olio nojasi rintaani vasten. Se taas oli jotenkin aika hellyyttävää joten otin teippausta videolle. Siten löytyi tapa nukettaa tätä oliota ja myös kohtauksen ydin. Halaamalla pääsin osaksi hahmon melankolista maailmaa. The Unmentionablen ohjannut Elina Sarno (joka on myös Sikatotta -teoksen ohjaaja) sai heti kiinni tämän tyyppisestä työskentelytavasta ja olemme toteuttaneet yhdessä myös Leena Krohinin romaanin Tainaron tunnelmia näyttämölle Tehdas Teatteriin (Tainaron nukketeatteriteos Tehdas Teatteri 2022). Toivon, että pääsen työskentelemään Elinan kanssa myös jatkossa sillä se on vaan yksi parhaista asioista, mitä tiedän nukketeatterin tekemisessä. 

Nukketeatteritaiteilija Michael Meschkeltä sen opin: Tradition is continuous creation in the now

Valmistuvan siankorvan pintaa. Kuva: Niina Lindroos
Siankorva saa karvat. Kuva: Niina Lindroos

Nukketeatteri on minulle ennen kaikkea rakennettua taidetta, materialistista ja elävänä esitettävää. Jokainen yksityiskohta on tärkeä ja kertoo omaa tarinaansa. Nukketeatteri tuo viestin menneisyydestä vaikka on samalla täydellisesti läsnä juuri siinä hetkessä, jossa se tapahtuu. Ainutkertaista on myös se, että katsoja saa kokea ja nähdä sellaista, mitä ei ole olemassa missään muualla. Rakastan sitä, että taidemuotoni on sidoksissa kuvataiteisiin ja käsityöläisyyteen. Valmistan nukkeja suosien perinteisiä tekniikoita muotoilusta kipsimuottien kautta paperimassaukseen tai teen hahmot sellaisiksi, että niihin on mahdollista pukeutua tai vaikka ryömiä sisälle.

Suosin kankaankudontaa, pliseerausta ja neulomista. Hyödynnän töissäni vanhoja vaatteita, pukuja ja esineitä. Maalaan nukkeja öljyväreillä ja pukusuunnittelija Riikka Mellinin taikaa todistaneena ja hänen kanssaan työskenneltyäni myös musteilla ja kankailla, jotka on käsitelty akryyleillä. Hahmosuunnittelussa käytän kuluneita pintoja. Yritän kaivaa esiin herkkyyttä epätäydellisyydestä. Epätäydellisyys on alati läsnä, halusin tai en, koska olen rakentajana suurpiirteinen, hajamielinen ja teknisesti kökkö. Hahmosuunnittelu ja nukenrakennus on löytöretki ja vie aikaa, mutta tuo parhaimmillaan katsojan silmien eteen hyvin elävän, rouhean ainutlaatuisen ja ehkä jo kadonneeksi oletetun todellisuuden. 

Käytäntöjä, käytännöllisyyttä ja vain vähän lisättyä karvaa

Sikatotta -teoksessa olen hapuillut oikeisiin ääriviivoihin välillä yksin ja välillä yhdessä työryhmän kanssa. Mittasuhteita, erityisesti naamioihin, olen hakenut oman kehon ja kasvojen kautta vertaamalla niitä esiintyjien valokuviin ja seinälle piirretyihin ääriviivoihin. 

Niina piirtää Anttonin ääriviivoja seinään. Takana ensimmäinen iso tunnelmaluonnos sikanaisesta. Kuva: Elina Sarno

Piirrän 1:1 luonnoksia, rakennan, puen päälle, kuvaan, luonnostelen muutokset videolle tai puhelimen kameran valokuviin, toteutan ne käytännössä. Ja sama uudestaan.  Joskus pitää aloittaa alusta. Esimerkiksi silloin kun tajusin, että luonnokseni esiintyjän kasvoista ihmissutena (tuntui aluksi ihanan tutulta!) onkin ilmetty Uuno Turhapuro.

Ihmissuden luonnos. Kuva: Niina Lindroos
Antton Kainulainen ja ihmissusinaamioiden noin kolmas sovitus. Kuva: Niina Lindroos

Esiintyjät ovat sovittaneet ja pähkäilleet kanssani kärsivällisesti. Prosessi on muokannut hahmoja ja turhia krumeluureja on tippunut pois. Esimerkiksi ihmissuden lopullisissa versiossa on todella paljon esiintyjä Antton Kainulaista ja todella vähän lisättyä karvaa.

Onnenpossu eli yhteistä taidetta ja jumalallisia väliintuloja

Aika oli tietysti loppua kesken. Nuket valmistuivat ensiksi, mutta naisen sikaisimmat muodot vasta (niin kuin Kainulainen sanoisi) aivan kalkkiviivoilla. Ystäväni ja kollegani Jenni Rutanen on hiihtänyt (kerran jopa ihan kirjaimellisesti) apuun kun tietty liima on loppunut kesken hektisimmän rakennusvaiheen tai Venuksen ruho on pitänyt kuljettaa työhuoneelta Tehdas Teatterille ja silloinkin kun itkuinen nukenrakentaja (eli minä) on kaivannut seuraa työhuoneen lähipitseeriaan, kun ei ole enää ollut varma onko ylipäätään olemassa. Jenniltä olen saanut järkevien ohjeiden ja hyvien taiteen tekemistä sivuavien keskustelujen lisäksi muun muassa uusiokäytettäväkseni taiten tehdyn mursun nahan. Sen kanssa päällystin oman versioni Venuksesta. Ilman tätä jumalallista väliintuloa rakentaisin varmasti vieläkin sikanaisen peilikuvaa.

Venus peilissä. Kuva: Jesper Dolgov (Sikatotta 2024)

Ja niinkin onnekas olen ollut, että joitakin hahmoja olen saanut työstää viimeisinä viikkoina Tehtaalla aamuyön tunneilla yhdessä valosuunnittelija Antton Kainulaisen kanssa tyyliin toimiiko tämä nahka nyt jos sen kääntää väärin päin ja miten se silloin liikkuu. Anttonin kanssa on löytynyt paitsi valotilanteet, jotka tekevät pinnoista kauniita ja eläviä, myös tarvittava työrauha ja flow-tila. 

Nahka väärinpäin. Kuva: Niina Lindroos

Ylipäätään kaikki mitä olen rakentanut on otettu rakkaudella vastaan koko työryhmän toimesta ja tehty toimivaksi, vaikka olisin yksinäisyydessä etukäteen ajatellut, että onkohan tämä nyt yhtään sitä mitä haetaan. Nyt ne valmistamani hahmot jo hengittävät näyttämöllä kera upean valo-ja äänisuunnittelun ja mielettömän hienon Kari Mäkirannan musiikin. Ja tietysti kera herkkien ihanien esiintyjien. Esityksessä on myös Pia Kaleniuksen valmistamia naamiohahmoja, lavastus ja puvustus, jotka tekevät siitä erityisen hienon. Tämän lisäksi teoksen valmistumisessa ovat auttaneet merkittävästi upea harjoittelijamme eli Taideakatemiasta juuri näillä näppäimillä valmistuva Liisa Turunen ja Aura of Puppets -verkoston taiteilijat kuten esimerkiksi ihmeellinen Nanna Mäkinen

Liisan ohjaus ja opinnäytetyö Ne, jotka takertuvat toisistaan irti pyörii Turun Taideakatemialla 8.4–13.4.2024. Sinne seuraavaksi!