Aluksi päässä pyörii joutsenia, höyheniä, muovijäseniä sekä ilmalla täytettyjä henkilöhahmoja. Miten niistä kaikista oikein syntyy se lopullinen esitys? Miten me näitä esityksiä oikein tehdään?

Ajattelemalla, arvaamalla, intuitiolla, ja sitten kun vihdoin päästään harjoituksiin asti, niin tadaa: opettelemalla! Kun välineet on valittu, innokas nukketeatteriohjaa nöyrtyy työryhmänsä edessä huomatessaan, ettei kukaan oikeasti osaa vielä näytellä niillä. Ensin tulee opetella ja ottaa haltuun upouusi instrumentti. Tätä tekstiä kirjoittaessa on harjoituksia takana kolme viikkoa ja edelleen miltei puolet päivistä kuluu siihen, että harjoitellaan miten juuri ne tietyt nuket liikkuvat, miten ne puhuvat ja millaisella äänellä – ennen kaikkea miten ne olisivat mahdollisimman elossa. Kuulostaa salaperäiseltä, mutta oikeastaan mystiiikan takana on puhdasta tekniikkaa.

Elävyyden illuusion luomiseksi olemme näyttelijöiden kanssa tuntikausia jauhaneet samoja kahden lauseen harjoitusdialogeja tuijotellen liikkeitä, suuntia, jännitteitä ja dynamiikkaa sekä äänen muodostuksen kaikukammioita. Millainen ääni tällä hahmolla on ja miten se syntyy? Milloin kahden nukkea esittävän käden välille tulee uskottava tilanne ja mistä se johtuu? Usein vastaus löytyy pienistä seikoista, joiden pohjalta muodostetaan yhteisiä pelisääntöjä. Sitten toistetaan niitä, yhä uudestaan. Vasta silloin ne nuket alkavat kunnolla näytellä. Kunnolla. Ihan vaikka kokonaisen kohtauksen.

Tässä projektissa ennakoivaan työhön on ollut enemmän aikaa kuin koskaan aiemmin, ja se tuntuu tosi tärkeältä. Myös hauskalta. Ja motivoivalta. Pieni salaisuushan on, että tätä työtä kukaan ei välttämättä huomaa: yleisön huomio kiinnittyy enemmän niihin joutseniin, höyheniin ja muovijäseniin. Vaikka me mentäisiin pelkällä pohjaosaamisellamme, niin veikkaisin että yleisön lopulta pitävän nuketusta todennäköisesti täydellisenä. Ehkä silloin kohtaukset tuntuisivat vähän pitemmiltä ja teksti olisi vaikeammin seurattavissa, mutta kukaan ulkopuolinen ei voisi tajuta mistä se johtuu. Tämä ei kuitenkaan ole turhauttavaa, vaan tekee tästä salatyöstä entistä innostavampaa.

Ja silloin, kun asiat menevät vihdoin kohdilleen, kukaan ei huomaa enää yhtään mitään! Paitsi että miten helpolta kaikki vaikuttaa. Sitä odotellessa!

Leda-esityksen ensi-ilta 22.10.2020 Turun kaupunginteatterin Sopukassa.

Merja Pöyhönen