Teksti: Alma Rajala
Keväällä 2020 ajatus esityksen striimauksesta kuulosti ummehtuneelta ja teatterin luontoa vastaan sotivalta epäonnistumiselta. Vuoden 2021 puolella se taas pelasti esityksen olemassaolon ja merkitsi onnistumista. Mitä tapahtui?
Ohjaamani nykynukketeatteriesitys Sukupuuttoparatiisi – nykynukketeatteria lapsettomuuden hedelmällisyydestä sai ensi-iltansa 12.2.2021. Ensi-ilta toteutui livestriiminä, ja oli sen jälkeen katsottavissa reilun viikon verran tallenteena. Tässä jutussa kerron striimin toteuttamisesta sekä siihen liittyvistä ajatuskiepauksista.
Sukupuuttoparatiisi osui taitekohtaan, jossa ensin olivat vanhan maailman normaalit suunnitelmat, sitten siirto, teatterin vaihto ja viimeisenä arpana vielä ensi-illan striimaus.
Otsikon kysymys liittyy taiteelliseen ja henkiseen voittoon tai tappioon. Rahallisen tappion tai voiton miettiminen keskellä pandemiaa on yhtä aikaa sekä äärimmäisen akuuttia, että myös yhdentekevää sen rinnalla pääseekö työtään ylipäätään tekemään. Striimaus ei ole halpaa, mutta lipunhinnat ovat toistaiseksi olleet normaalien pääsylippujen tason alapuolella. Tässä pelissä monenlaiset rakenteelliset seikatkin ratkaisevat. Kun pandemia alkoi keväällä 2020, ei mitään valmistautumista näin rajuun muutokseen teatterin kentällä ollut.
Epäonnen kevät 2020
Reetta Niemelän käsikirjoittaman Sukupuuttoparatiisin harjoitukset keskeytyivät maaliskuussa 2020 epätietoisuuden ja sekaannuksen tunnelmissa vain kuukausi ennen ensi-iltaa. Saimme sovittua uudet aikataulut ja siirrettyä ensi-illan helmikuulle 2021, mikä tuntui varmalta ja turvalliselta, tarpeeksi pitkältä aikaväliltä tilanteen normalisoitumiseen. Vähänpä tiesimme.
Vaihtoehtoja kuitenkin punnitsimme. Heitimme ohimennen myös mahdollisen striimauksen. Ei, ei tämä esitys toimi striiminä, oli ensimmäinen ajatus. En osaa sanoa mitkä esitykset sitten toimivat, mutta ei ainakaan nukketeatteri, eikä juuri tämä. Tämähän on ESITYS, ei mikään videohupailu.
Keväällä mahdollisuudet esityksen tekemiseen edes striiminä kävivät myös vähiin. Siirto oli ainoa vaihtoehto. Myös ensi-iltapaikka vaihtui, kun Koko Teatterin sijaan vierailupaikaksi sovittu Tehdas Teatteri avasi ovensa ensi-iltatuotannolle. Tunnelmat ehtivät muuttua monta kertaa ennen kuin marraskuussa 2020 palasimme uudestaan treenien pariin.
Häilyvä syksy 2020
Syksyllä elettiin varovaisen toiveikasta aikaa, teatterit olivat auki vaikkakin tarkoin rajoituksin. Onnekkaat pääsivät siihen väliin tuikkaamaan omat ensi-iltansa harvalle maskikasvoiselle yleisölle. Toiset vielä purivat kynsiään tulevan ensi-illan suunnitelmia pyöritellessään.
Mitä pitemmälle syksy pimeni, sitä todennäköisempää oli, ettei ilo jatku pitkään. Kaikki odottivat, mikä proggis kaatuu ja missä kohtaa, tuleeko työryhmään karanteeni esityspäiväksi vai ehditäänkö rajoituksia kiristää ensin. Tilanne oli stressaava, ja varautua piti b- ja c-suunnitelmin. Striimaus oli silti omassa mielessäni edelleen sitkeästi se ankea vaihtoehto.
Ylipäätään tuntui, että laajempi kiinnostus striimeihin oli ohikiitävä kevään 2020 juttu, se oli ollut lyhyt poikkeusaika taiteen kuluttamisessa. Ihmiset olivat jakaneet ja kuvailleet kokemuksiaan etäesityksistä. Oltiin yllättyneitä siitä, että tämäkin on mahdollista, se oli kuriositeetti, kollektiivinen kokemus, joka osoitti miten paljon tarvitsimme musiikkia ja teatteria.
Yksittäisenä teatterintekijänä tuo kausi oli ollut myös todella haastava. Oli paljon ajatuksia siitä, että nyt pitäisi ymmärtää uutta välinettä, oppia se nopeasti, hankkia resurssit ja alkaa striimailemaan. Ikään kuin se olisi helppoa ja automaattinen vastine teatterille. Omassa päässäni asennemuutos vei aikaa, ja tarvitsi myös ulkoisia impulsseja.
Päätösten alkuvuosi 2021
Joulukuussa uusi sulku vei teattereiden minikatsomotkin, ja piti nopeasti päättää mitä tehdään. Jäädäänkö odottelemaan äärimmäiseen epävarmuuteen, treenataanko esitys pakastimeen odottelemaan parempia aikoja, vai – striimataanko. Helpottavinta oli tehdä viimeinen päätös. Vuosi 2021 alkoi, eikä vuodenvaihde ollut tuonut alitajuisena toiveena kummitellutta suurta muutosta parempaan. Yhtäkkiä striimaus pompahti vaihtoehtovalikon ykköseksi.
Tietenkin striimaamme! Muutenhan ensi-illan tuntu, se h-hetken paine, suunta, syy ja motivaatio koko hommasta karkaa. Alkamassa oli viimeinen kolmen viikon treenirupeama ennen ensi-iltaa. Siihen ei pysty lähtemään puolikkaalla energialla eikä hapuilevalla fiiliksellä. Kiinnekohta piti olla. Livestriimattu ensi-ilta naulasi sen selkeäksi.
Helmikuun alkupuolella osuimme yllättäen striimien uuteen aallonharjaan. Tapahtui taas naksahdus, jossa tajuttiin, että tämä poikkeusaika tulee kestämään, teatteria ei tulla näkemään pitkään aikaan. Striimatuista esityksistä tiedotettiin yhtäkkiä enemmän, mutta meidän ajankohtamme, 12.2. oli jotensakin etujoukoissa, näytimme jopa omaksuneen jotakin uutta ensimmäisten joukossa. Se oli outo tunne, kun oli ehtinyt käydä jo läpi kelkasta tippumisahdistuksen, jossa ketterät digitaiteilijat tekevät jo jotakin aivan uutta, ja minä edelleen makaan esitysideani päällä sikiöasennossa.
Juuri siinä hetkessä striimauspäätös olikin siis yhtäkkiä voitto: me selätimme epävarmuuden, teimme kompromissin, joka pelasti esityksen valmistumisen ajallaan, se pelasti meille tunteen ensi-illasta, sen että esitys kunnolla näki päivänvalon.
Kaksi ensi-iltaa
Striimin toteutus vaatii toki ammattitaitoa ja välineitä. Tehdas Teatteri, jossa ensi-iltamme oli, oli tehnyt jo kaukonäköistä yhteistyötä kokeneen nukketeatterikuvaajan, Jussi Virkkumaan kanssa esitysten taltioinnin suhteen. Jussi on Tehtaan osa-aikainen työntekijä, osaamista oli siis hamstrattu jo kuin varkain.
Koronakeväänä Tehdas Teatteri sai ensimmäisiä menetyksiä paikkavia apurahojen jälkeen vielä pienen uudistamisapurahan, joka suunnattiin digitaalisten tapahtumamuotojen ja yhteyksien kehittämisen entisestään. Alkuvuoteen tullessa Jussi oli jo toteuttanut muutamia striimejä äänimiksaaja-työparinsa Heikki Järven kanssa ja he olivat myös pystyneet hankkimaan ja parantamaan käytössään olevaa kalustoa.
Striimaus on alana toisaalta uusi ja olosuhteiden pakosta räjähdysmäisesti yleistynyt, mutta samalla jo näyttänyt voimansa ja päässyt kehittymään. Mikä tahansa esitystallenne ei enää kelpaa. Siksi kokeneiden tekijöiden mukanaolo varmisti sen, että striimi oli myös laadultaan voitto. Sukupuuttoparatiisi oli uusi mahdollisuus striimi-tiimillekin hioa osaamistaan. Se ei ole vain lisäosa, jonka voi liittää esitykseen kuin esitykseen, vaan kuvaus, mikitys, miksaus, kaikki on vuorovaikutteista juuri sen sisällön kanssa, jota ollaan tekemässä.
Vastaan tulikin kysymyksiä, joita ei ollut osattu ennakoida. Voisiko näyttelijöillä esimerkiksi olla päämikit äänen laadun parantamiseksi, ja miten se käytännössä toimisi? No, ei kannata olla, jos näyttelijällä on vaikkapa sukelluspuku, jonka tiukasti istuva huppu riisutaan näyttämöllä.
Kaiken tämän ohella teimme Sukupuuttoparatiisia vasta kohti ensi-iltaa, ratkaisimme sitä näyttämöllä, olimme vielä tietämättömiä siitä millaisilla lainalaisuuksilla se elävänä toimii. Sillä elävä esitys se edelleen on ja tulee olemaan. Sellaisena se myös striimattiin. Oli pakko luopua kunnianhimosta ajatella se kokonaan toiselle välineelle. Toki se kuvattiin kahdella kameralla ja siihen tuli rytmiä myös leikkauksesta. Kerronta on silti näyttämökerrontaa.
Meillä oli matkassa ripaus onnea. Kuvauksen hoitanut Jussi Virkkumaa on myös osa Sukupuuttoparatiisin taiteellista suunnitteluryhmää, ja toteutti esityksen projisoinnit. Eikä tämä liittynyt striimausajatukseen alunperin lainkaan. Jussi siis tunsi esityksen jo läpikotaisin. Ulkopuolisen kuvaajan kanssa kommunikointiin olisi pitänyt varata huomattavasti enemmän aikaa, sillä striimaus on aina myös tulkinta. Ja se voi painottua pieleen jos valinnat tekee joku, joka ei tunne esitystä.
Emme tehneet tarkkaa kuvakäsikirjoitusta, sillä sen ajatteleminen olisi vaatinut aikaa ja siinä pysyminen enemmän harjoitusta. Tässä työjärjestyksessä kuvaaja oli siis käytännössä myös striimin suoran lähetyksen ohjaaja. Minulle esityksen ohjaajana se oli samaan aikaan sekä helpottavaa että tukalaa. Minun piti käyttää kaikki energiani näyttämöön, mutta se ei ollut se todellisuus, joka katsojalle välittyisi.
Oli kuin esityksen sielu hajaantuisi moneen suuntaan, se ei sijaitsisikaan teatteritilan intiimiydessä, vaan hetken herkkyys tulisi säilötyksi ja sirotelluksi kotikatsomoihin, jotka eivät pääse hengittämään samaa ilmaa.
Miten ehtisin aistia sitä ohjaajana, miten tietäisin mikä esitys on tässä muodossaan?
Oli kuin esityksen sielu hajaantuisi moneen suuntaan, se ei sijaitsisikaan teatteritilan intiimiydessä, vaan hetken herkkyys tulisi säilötyksi ja sirotelluksi kotikatsomoihin, jotka eivät pääse hengittämään samaa ilmaa.
Ensi-illan alla ohjaaja ehtii ajatella miljoonaa asiaa, mutta striimi vaikutti olevan se miljoonas ensimmäinen, joka ei mahtunut enää aivoihin. Parina yönä ennen ensi-iltaa katselin kuitenkin koetallennetta teatterin keittiössä ja kävin juttelemassa havainnoistani teatteritilan puolella häärivälle striimauskaksikolle.
Unettomia öitä tuli, Jussi teki vielä työtään projisointien parissa samalla kun suunnitteli ja tuotti striimiä – ja otti vielä pressikuviakin käsiohjelman taittamisen ohella. Heikki teki äänitiskinsä kanssa jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan, paitsi että saatoimme äänisuunnittelija Tuuli Kyttälän kanssa saada aamuyöstä koekuunteluun jonkin haastavan äänellisen kohdan edellisillan läpimenosta. Esityksen työryhmässä oli pieteettiä, ja samalla paneutuneisuudella hoidettiin myös sen striimaus. Ratkaisu oli vaativa, mutta meillä oli synergiaedut puolellamme.
Live-striimausta pohtivan kannattaakin miettiä tätä: tekisikö esityksen ensin valmiiksi, sitten ottaisi aikaa suunnitellakseen sille videovälineen mukaisen striimauksen, ja toteuttaisi sen. Näin monet ovat tehneetkin. Meillä oli kuitenkin kalenterissa vain kolme esitystä peräkkäisinä päivinä, niiden puitteissa kahden teoksen tekeminen oli yksinkertaisesti mahdotonta.
Sukupuuttoparatiisilla olikin yhtä aikaa kaksi ensi-iltaa. Jopa osa esityksen työryhmästä todisti striimienskaria viereisessä rakennuksessa, koska kokoontumisrajoitteet eivät sallineet meidän olla yhdessä. Jos Sukupuuttoparatiisi on esityksenä surrealistinen, oli sen prosessissakin vahvasti samaa tyylilajia.
Välittyneisyys ja välittyminen
Striimauksesta tuli lopulta voitto: Esitys toteutui! Se ei suinkaan ole itsestäänselvyys kuluvana vuonna. Toteutumisen eteen selätettiin isoja ongelmia, joita ei vapaalla teatterikentällä ratkota rahalla ja resursseilla, vaan kekseliäisyydellä, uskalluksella ja uskomattomalla sitkeydellä.
Toteutus toimi myös teknisesti, se välitti esityksen ja päästi katsojan myös vaihtamaan näkökulmaa ja keskittymään yksityiskohtiin elävän leikkauksen ansiosta. Lähikuvat nostivat esiin näyttelijäntyöstä myös erilaisia puolia, oli kiinnostavaa päästä heitä niin lähelle. Petriikka Pohjanheimo, Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen hoitivat kaksoisensi-illan tyylillä. Osa heistä valitsi katsoa koetallenteita etukäteen, osa ei. Emme etsineet kameranäyttelemistä, emmekä lähteneet tekemään valintoja kuvauksen ehdolla, vaan he tekivät Sukupuuttoparatiisin juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä oli, eli säkenöivänä ensi-iltana!
Myös Heini Maarasen nuket saivat kiitosta striimidebyytistään. Nukketeatteri ei ollutkaan se epäkiitollinen kuvattava, vaan nukkien liikettä ja materiaaleja pääsikin tarkastelemaan lähempää kuin yleensä. Kaikki hyvä palaute ilahdutti minua, vaikka salaa olinkin kiitollinen, että juuri minä sain melkein kuukauden ajan nauttia päivittäin live-teatterista, katsoa harjoituksia ja esityksiä – mikä vielä runsas vuosi sitten oli ihan vain osa työtä.
Striimaus toi esitykselle myös yllättäviä katsojia, jotka eivät olisi löytäneet tietään Tehdas Teatteriin, Turkuun. Katsomislinkkejä tilattiin yhteensä 253. Lopulta katsojia on voinut olla paljon enemmän, jos useamman linkin päässä oli vaikka kaksi tai useampiakin katsojia. Tätä emme saa tietää.
Striimaus toi esitykselle myös yllättäviä katsojia
Tallenne sai katsojia myös bloggareista ja jopa Helsingin Sanomat arvioi esityksen striimin pohjalta, mikä oli ällistyttävää. Kirjoittavista toimittajista ainoastaan Turun Sanomien kriitikko oli paikalla ensi-illassa, ja kritiikissä tulikin esiin live-esityksen kokemus, sen erityisyys ja palkitsevuus.
Niin, teatterin tunnelma oli kuitenkin kovin toinen katsomon ollessa vain muutamalla tuolilla varustettu. Yleisön antama energia, reaktiot, läsnäolon tuntu, kaikki se kutistui pienemmäksi ja teki varmasti etenkin näyttelijöiden työn raskaammaksi kuin täyden katsomon energialatauksessa. Toisaalta ensi-iltatallenteeseen taltioitui muutamia reaktioita katsomosta, hajanaisia, mutta kuitenkin. Tyhjiössä se kaikki ei tapahtunut.
Vaikka spontaaneja lämpiökeskusteluja ei katsojien kanssa ollutkaan, ovat tutut kuitenkin viestitelleet ja jakaneet kokemustaan etäkatsojina. Melkeinpä jokainen, jonka kanssa olen puhunut, on toistanut lähes samat sanat: ”Odotan niin paljon että pääsen näkemään sen livenä!”
Sitä odotan minäkin! Olkoon striimaus välivaihe, olkoon se korvike, olkoon jatkossa vaikka lisäapu ja taatkoon esityksiä niillekin, jotka eivät paikalle pääse. Kunhan elävä voisi taas pian olla elävää, hikistä, käsinkosketeltavaa ja väreilevää!
Striimin jatkoaika
Huhtikuussa 2021 esityksen tallenne on uudestaan nähtävissä Aura of Puppetsin Oh My Puppets –verkkofestareilla. Suunnitelmamme oli tehdä uusi livestriimaus Helsingissä festivaalia varten. Huhtikuun epävarmuus karsi nyt tämänkin vaihtoehdon pois, sillä monelta paikkakunnalta kokoontuva työryhmämme olisi ollut jälleen liian raskas palapeli poikkeusoloissa.
Jään hölmistyneenä miettimään mistä kaikesta vielä luovummekaan.
Ensimmäiset oikeasti elävät esitykset on merkitty kalenteriin lokakuun alkupuolelle. Silloin Sukupuuttoparatiisi saapuu vihdoin alkuperäiseksi ensi-iltapaikaksi suunniteltuun Koko Teatteriin, Helsinkiin. Jos, jos ja jos. Ei vaan KUN!
Esityksen työryhmä:
Esiintyjät: Petriikka Pohjanheimo, Eeva sekä muita hahmoja
Merja Pöyhönen, Tutkimusharjoittelija sekä muita hahmoja
Riina Tikkanen, Kohduton sekä muita hahmoja
Käsikirjoitus: Reetta Niemelä
Dramaturgia ja ohjaus: Alma Rajala
Nuket ja lavastus: Heini Maaranen
Koreografia: Lee Lahikainen
Valosuunnittelu: Nadja Räikkä
Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Pukusuunnittelu: Noora Salmi
Projisoinnit, graafinen suunnittelu, valokuvat sekä striimauksen kuvaus ja leikkaus: Jussi Virkkumaa
Striimauksen äänitys ja miksaus: Heikki Järvi
Lavastuksen assistentti: Tanja Drabczyk
Esityksessä kuultava radioääni: Pauliina Grym
Tuotanto ja tiedotus: Moona Tikka
