Vuodesta 1961 Ranskan Charleville-Mézières’sä järjestetty Festival Mondial des Théâtres de Marionnettes on biennaali, joka levittäytyy koko kaupunkiin sekä sen lähiympäristöön yli sadan esityksen volyymillä. Charlevillessä nähdään myös satoja ohjelmiston ulkopuolisia esityksiä niin sisällä kuin ulkona. Nukketeatterifestivaali saa liikkeelle paikalliset ja tuo alueelle myös paljon matkailijoita, kävijöitä oli tänä vuonna jopa 150 000.

Aura of Puppetsin delegaatio oli 16.–23.9.2023 monilukuisena paikalla inspiroitumassa monipuolisista esityksistä sekä tapaamassa kollegoja ympäri maailman. Osa taiteilijoista pääsi matkustamaan paikan päälle AofP:n mahdollistamana. Alla on taiteilijoiden kokemuksia matkasta nukketatterin suurtapahtumaan.

Charlevillen festivaalikarusellissa

Teksti ja kuva: Alma Rajala

Vietän syyskuussa kahdeksan päivää Euroopan suurilla nukketeatterikarnevaaleilla Charlevillessa, Ranskassa. Näistä festareista on puhuttu omista nukketeatterikouluajoistani asti aina, mutta nyt vasta olen itsekin paikalla, todistamassa kaikkea sitä, mitä on kuvailtu. Yleinen kuvaus festivaalista kuuluu: “nukketeatteria on joka kulmalla”. Ja se pitää paikkaansa. Niin kapeaa jalkakäytävää ei olekaan, ettei sinne mahtuisi pieni marionettisoolo kauas kaikuvine musiikkeineen, ja ihmisrinkeineen sitä seuraamassa.

Aidat ja tolpat ovat täynnä julisteita. Niiden joukosta koetan etsiä kiinnostavia off-ohjelmiston esityksiä. Esitteitä ja flyereitä kertyy käsiin. Aikataulun hallinta on tärkeä osa festivaalikatsojan selviytymistaitoja. Syön ainakin neljänä päivänä lounaaksi festivaalikylän ruokarekasta saatavan erinomaisen falafel-voileivän, sillä en ehdi miettiä muuta ruokapaikkaa. 

Viikkoon mahtuu tällä kertaa sekä hellettä että jääkylmää kaatosadetta. Varusteiden kannattaa olla hyvät. Säällä kuin säällä juostaan ympäri kaupunkia etsimässä esityspaikkoja, karttapalleroita on yli kaksikymmentä pelkästään pääohjelmistossa ja aikataulu on usein tiukka.

Eräänä iltana olen jo melko väsynyt, mutta istuskelen silti viihtyisässä, hieman kotikutoisessa telttakylässä, joka on OFF-festivaalin hotspot, siellä on kiinnostavia esityksiä ja keskusteluita. Olen lähtemäisilläni jo kämpille nukkumaan, mutta päätän katsoa olutteltan ilmaisesityksestä ainakin alun. Yhtäkkiä olenkin imeytynyt seuraamaan taitavasti rakennettuja ja nuketettuja näköisnukkeja kuuluisista laulajista, jotka esiintyvät playbackina. Tästäkin näköjään pidin! Oli Marilyn Monroekin! Yllätyn festivaalilla myös sitä, mikä minuun milläkin hetkellä vetoaa. 

Kohtaamiset festivaalilla ovat yllättäviä. Kysyessäni tietä eräältä ohikulkijalta esityspaikkaan, tämä paljastuu kreikkalaiseksi nukketeatteritaiteilijaksi. Käymme lyhyen keskustelun, jossa hän muun muassa sanoo, miten häntä kiinnostaa aina eniten esiintyjät, ihmiset, ei niinkään nuket. Esiintyjissä on energiaa, heissä se, että he suuntaavat energiansa nukkeen ja itse uskovan sen elävän, on kiinnostavampaa kuin itse nukke.

Juuri tällaisia asioita kuulen mielelläni, ne jäävät mietityttämään ja vaivaamaan. Vinkiksi: nukketeatteritaiteilijalta kannattaa aina kysyä, mikä nukeissa on hänelle kiinnostavinta.

Erään hellepäivän falafel-leivän yhteydessä tapaan ilokseni uudelleen norjalaisen festivaalijohtajan, johon tutustuin edellisenä iltana bussipysäkillä sadetta pitäessämme. Pöytään istuu myös hollantilainen festivaaliedustaja, ja molemmat ovat ihmeekseni erittäin kiinnostuneita suomalaisesta nukketeatterista. Juttelen heidän kanssaan kunkin maan festivaaleista, kerron omista esityksistäni ja kuulen heidän yhteistyökuvioistaan, päivittelemme myös skandinaavisten aakkosten vaikeaa lausumista. Tunnen syvää tyytyväisyyttä verkostoitumistaitoihini. 

Tajuan, että seuraava esitys alkaa jo pian, ja kauhukseni tajuan myös, että se onkin niin kaukana, että sinne on järjestetty bussikuljetus. Juoksen lipunmyyntitoimistoon, jossa asioiden hoito muulla kuin ranskan kielellä on oikein ystävällistä, mutta suomalaiseen liikoja jaarittelemattomaan palvelukulttuuriin tottuneelle kauhean hidasta. Oma heikko ranskani petraantuu hiukan viikon kuluessa, mutta varmat tiedot, kuten missä ja milloin, kannattaa varmistaa englanniksi. Saan ruksin paperikarttaan, löydän juosten festivaalibussille, ehdin esitykseen ja istun katsomoon. 

Näinä hetkinä, juuri ennen kuin esitys alkaa, kun syke laskee ja hiki kuivuu, mietin, miten onnekas olenkaan, kun saan olla täällä. Saan seuraavaksi nähdä jotakin uutta, oli se sitten upeaa, ärsyttävää, jopa tylsääkin, mutta silti, ajatukseni nukketeatterista laajenevat, käyvät pääni sisällä kamppailua.

Aura of Puppets tukee taiteilijoitaan myös näin, myöntämällä matka-apurahaa festivaaleille inspiroitumaan, verkostoitumaan, yllättymään ja ainakin tällä kertaa myös pyörimään yli kymmenen muun “vedä nukke käteen” -kassia olallaan kantavan suomalaisen kollegan kanssa. Viimeisenä festari-iltana jopa karusellissa. Kiitos Charleville, kiitos kollegat, ja kiitos Aura of Puppets tästä reissusta!

Verkkojen kuuntelua Ranskan rajalla

Teksti: Aati Hanikka

Tällä kertaa osallistuin Charleville-Merierezissä järjestettävään jättimäiseen nukketeatterifestivaaliin Festival Mondial des Théâtres de Marionnettes, kiitos AofP:n, aivan uudesta näkökulmasta: tavoitteena verkostoitua. Nukekteatteriagentti Sanna Sonilta olin saanut oljenuoraksi erottuvan laittautumisen, tavoitteen asettamisen sekä muista kiinnostumisen. Partakoru, viiksivaha ja kuunteluherkkyys mukanani antauduin toisten vietäväksi ja toivoin, että se johtaisi uusien yhteistyökumppanien löytymiseen tuleviin projekteihini ja mahdollisiin keikkoihin Nano Stepsille. 

Kansainväliseksi tapahtumaksi festivaali on hyvin sisäänpäin kääntynyt eikä verkostoitumistilaisuuksia tarjota Ranskan ulkopuolelta tuleville. Onnistuin kuitenkin verkostoitumaan, sain jatkoverkostoitumisvinkkejä ja tavoitteenikin täyttyivät yllättävän hyvin. Parhaiten se onnistui etukäteen sovituilla tapaamisilla, kansainvälisen UNIMA:n tilaisuuksissa sekä Panique au Parcissa bilettämisellä. 

Kun annoin tuntemattomien viedä keskustelua ennalta määräämättömiin suuntiin, mukaan tarttui paljon yllättäviä tuliaisia: sain matkamajoitustarjouksen Berliinistä, mahdollisuuden julkaista artikkeleitani englanniksi ja saksaksi ulkomaiselle verkkoalustalle, lipun esitykseen, joka osoittautui koko festivaalin parhaaksi. 

Tangram Kollektiv: Shades of Shadows on poeettinen, leikkisä, älykäs, liikuttava… Ensimmäistä kertaa ikinä nautin varauksettomasti poeettisesta ja materiaalilähtöisestä teoksesta. Minusta tuntuu, että kyseinen ryhmä tekee vielä paljon merkittäviä teoksia, joista nukketeatteriala tulee puhumaan. 

Opin, että State University of Music and Performing Arts Stuttgard aikoo lähitulevaisuudessa avata nukketeatteriohjauksen maisteriohjelman yhteistyössä paikallisen kaupunginteatterin kanssa. Ajattelin hakea heti ensimmäisessä haussa, mutta sitten muistinkin, että minulla onkin jo muita suunnitelmia. 

Ennen festivaalia ahdistuin ajatuksesta verkostoitua, mutta Sannan ohje olla muista kiinnostunut muutti suhtautumiseni täysin ja nyt tämän kokemuksen pohjalta olen valmis uusiin seikkailuihin: sehän oli hauskaa!

Sain ylistäviä suosituksia toisista nukketeatterifestivaaleista, festivaaleista, joissa kuulemma ohjelmisto ei koskaan petä: LUTKE Ljublijanassa, Materinka Liberecissä, NuQ Treff Tallinnassa. Ensi kerralla, kun haluan inspiroitua taiteesta, aion ehdottomasti kokeilla noita festivaaleja.

Kuolema nukketeatterissa

Teksti & kuvat: Elina Lajunen

Muutamia ajatuksia kuolemasta Festival Mondial des Théâtres de Marionnettes 2023 -festivaalilta

Kuoleman ajatteluun minut herätti Charleville-Mezieres’n festivaalin katuesitys Tombs Creatius: Le Voyage. Teokseen mentiin yksitellen. Kokija asettui makaamaan laverille, joka työnnettiin pienen kopin sisään. En tiennyt mitä odottaa, tosin nyt kun katson ryhmän nimeä, idea on kerrottu siinä. Onneksi en sitä tajunnut edes katsoa. 

Kopin sisällä maatessani tajusin makaavani haudan pohjalla. Multa tuoksui ympärillä ja ylhäällä animaatiofilmissä ihmiset tulivat hyvästelemään minua haudan laidalle. Kukkia heitettiin, juostiin pois, oltiin läsnä, itkettiin. Yllättäen teos osui sellaiseen kohtaan, joka avasi jotain minussa. Olin hyvin ilahtunut, minua itketti ja nauratti samaan aikaan. Kuolema osui elämään, herätti. 

Brasilialainen Pigmaliao Escultura que mexe ryhmän Fables Anthropo Phagiques pour les jour fascistes esityksessä eläinmarionettien langat olivat verenpunaiset ja ne valaistiin näkyvästi koko ajan. Verinen yhteys sekä kuolemaan että toisaalta elämään tuntui olevan läsnä koko ajan. Kyse oli vahvasti vallasta ja vallankäytöstä. Leijona ja susi -nuket tappoivat surutta sammakon, jäniksen, lampaan ja peuran. Pienet nukkeläinten kuolemaa edeltävät viimeiset liikkeet oli toteutettu taitavasti ja kuten oopperassakin on uskottavaa, että laulaja vielä kuolleenakin laulaa aarian, tässä esityksessä lammas nousi ylös kuolleista puhumaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Toisenlaista herkkyyttä oli MUE Marionnettes ryhmän pienissä ja herkissä OFF -esityksissä Supersensible ja L’etreinte. Nukenkäsittelijän ote ja suhde nukkeen oli niin herkkä ja kuunteleva, tutkiva, että katsojakin tunsi olevansa jonkin äärimmäisen hienovaraisen ja hauraan äärellä. Supersensiblessä ontuva ja liikkumiseltaan rajoittunut nukke voitti itsensä ja pystyi kävelemään muutaman askeleen, se jo loi katsojassa kosketuksen tunteen. Nukenkäsittelijän nöyrä ja keskittynyt ponnistelu, nuken haasteet ja haasteiden voittaminen loi mahdollisuuden ja toivon elämästä universaalilla tasolla. L’etrenteissa taas nainen ja mies makasivat maassa, kuolleina tai raukeina juhlien, tappelun ehkä seksin jälkeen. Vuorotellen nukenkäsittelijä liikutti herkästi kumpaakin nukkea, laittoi ne kohtaamaan maassa makaavan parinsa, toisen nuken liikkumattomuuden. Lopulta hän otti käsiinsä molemmat ja pari vajosi yhdessä maata vasten. Kuolema ja elämä olivat läsnä hienovaraisesti ja hetkellisesti.

Viimeisenä esimerkkinä on Plexus Polaire ryhmän Henrik Ibsenin näytelmä Maison de Poupee. Nukketeatteritaiteilija Yngvild Aspeli oli näyttämöllä pääasiassa yksin vahamaisten isojen nukkien kanssa, kuva oli kuin nukkekodista. Kuolemaa ajatellen esityksessä viehätti perusteltu nukkien nukkemaisuus, toisaalta ihmisessä tapahtuva tunnistettava jähmettyminen johonkin muotoon tai rooliin ja kuinka se ei joka hetki  enää toimikaan. Silloin jokin, ehkä elämä, haluaakin tulla ulos ja esiin ja rikkoo kuoren. Nukkeja käsiteltiin hienovaraisesti liikuttaen, retuuttaen, kantaen, asetellen ja lopulta ne hajotettiin palasiksi. Teoksessa kuolema ja nukkemaisuus oli jähmettymistä, samankaltaista kuin se on kuolleessa ruumiissa. Elämä tai jokin henki ei enää ole siinä läsnä. Mutta onko sekään tila lopulta oikeastaan kuolemaa vai onko kuolema läsnä nimenomaan siinä metamorfoosissa ja muutoksessa, joka tapahtuu elämän ja kuoleman välillä, rajapinnalla. Kuolema sisältää elämän, elämä kuoleman ja nukketeatteri toimii luonnostaan tuolla rajapinnalla.