Hyvä lukija ja TangO elokuvan katsoja,
Matka tähän pisteeseen, jossa lyhytelokuva TangO on valmis katsottavaksi, on ollut pitkä ja monisyinen. Haluan jakaa tämän matkan kanssanne ja siksi kirjoitan teille.
Vuonna 2013 ohjasin tangoteatteriesityksen Seitsemän miestä Espoon kaupunginteatteriin. Teos perustui Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä sekä argentiinalaisen tangon syntyhistoriaan Buenos Airesissa 1900-luvun alussa. Euroopasta kaupunkiin tulleet siirtolaiset, Afrikasta tuodut orjat ja maan omat Pampojen cowboyt gauchot etsivät kaikki paikkaansa yhteiskunnassa, kaupunki oli täynnä miehiä. Heidän rytmeistään ja askeleistaan syntyi tango. Miehet tanssivat paljon keskenään, opettelivat sekä seuraamista että viemistä. Aleksis Kiven romaani on julkaistu 1870-luvulla. Romaanissa veljekset opettelevat lukemaan, lukeminen on heille askel kohti sivistystä ja yhteiskuntakelpoisuutta. Seitsemän miestä esityksessä lukemaan opettelun sijaan miehet opettelivat seuraamaan ja viemään, tanssimaan tangoa.
Ennen esityksen toteutumista matkustin Berliiniin ja Buenos Airesiin. Tanssin, istuin kahviloissa ja kirjoitin kirjeitä säveltäjä-muusikoille Johanna Juholalla ja Milla Viljamaalle. He sävelsivät kirjeiden pohjalta musiikin Seitsemän miestä -esitykseen. Kappaleista julkaistiin myös levy Tango Diary, joka sisälsi tangojen lisäksi pienen kirjasen minun tekstejäni ja kollaasikuviani.
Mietin pitkään Seitsemälle miehelle sisarteosta ja sain tangotanssija Marjo Kiukaanniemeltä idean tarttua Laura Lindstedtin romaaniin Oneiron. Romaani on julkaistu vuonna 2015 ja se sai samana vuonna arvostetun Finlandia-palkinnon. Tyhjä valkoinen tila, siellä seitsemän eri maalaista naista välitilassa kuolemansa jälkeen. Valkoinen tila hämmentää, pakottaa naiset kohtaamaan itsensä ja toisensa. Romaanissa eletään läpi naisten tarinat ja heidän kuolinhetkensä.
Sisarteos alkaa muotoutua
Ihastuin valkoiseen tyhjään tilaan sekä ajatukseen seitsemästä eri maasta. Päätin lähteä matkalle. Ennen lähtöä sovin säveltäjä-muusikko Timo Alakotilan kanssa, että tällä kertaa kirjoitan hänelle kirjeitä matkoiltani ja hän säveltää niiden pohjalta tangon tai pari.
Matkat veivät minut aina myös muualle kuin Oneiron -romaanin maihin. Jo vuonna 2015 olin käynyt isän puolen isovanhempieni synnyinseudulla Sortavalassa Karmalan kylässä ja tämäkin matka kummitteli mukana. Kesällä 2017 matkustin yöjunalla Moskovaan, josta jatkoin matkaa Krimille ystäväni perheen luokse. Syksyllä 2017 olin mukana näyttämötaiteilija Reetta Honkakosken esityksessä Duetto yhdelle ja pääsin esiintymismatkalle Tšekkiin. Otin lennot muuta työryhmää aiemmin Prahaan ja sieltä junan Itävaltaan Wieniin. Wienistä matkustin yöjunalla Osvieciemiin ja Auschwitziin, sieltä yöjunalla takaisin Prahaan. Kevään 2018 asuin residenssissä Pariisissa ja matkustin sieltä junalla Marseilleen meren rannalle. Paluumatkalla Pariisista Helsinkiin juna toi minut Hollantiin, Amsterdamin Alsmeerin kukkatukkuun ja Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen.
Aluksi ajattelin, että käyn vain lähellä olevissa kohteissa, mutta kun keväällä 2018 varmistui Duetto yhdelle -esiintymismatka Brasiliaan, tiesin, että minun täytyy matkustaa myös New Yorkiin ja Senegaliin. New York järjestyi ihmeen tavoin. Hain töitä Tanssiteatteri Hurjaruuthista, jossa olen työskennellyt erilaisissa projekteteissa aiemminkin. Tällä kertaa minulle tarjottiin mahdollisuus kuratoida Punainen Helmi klovnifestivaalia ja matkustaa New Yorkiin klovnifestivaalille katsomaan esityksiä. Seuraavana päivänä minulla oli jo lentoliput ja kolmen päivän päästä lähti lento. Senegaliin hain Jarmo Pikkujämsän ja Staffan Martikaisen perustamaan residenssiin Saint Louisiin Atlantin rannalle ja sain viime hetkellä peruutuspaikan. Joulukuun 2018 asuin Saint Louisissa.
Sain matkoihin rahallista tukea, mutta mukana oli myös Buenos Aires, hyvät ilmat, myötätuuli.
Matkojen draaman kaari
Matkojen toteutumisessa toistui sama kaari. Oli alun inspiraatio, matkan suunnittelu ja ajattelu. Juuri ennen lähtöhetkeä iski ahdistus, torjunta ja paniikki. En olisikaan halunnut lähteä matkaan jälleen kerran. Suurin ahdistus oli ennen Senegaliin lähtöä. Itkin kolme päivää, koska minua pelotti malaria, kuolema, vieras kulttuuri, aikainen lentoaika, yksinäisyys, ihan kaikki. Aina kuitenkin tuli hetki lähteä ja minä lähdin. Uusi tuntematon maailma tuli pikkuhiljaa vastaan jo lentokenttäbussissa, lentokentällä ja junassa. Erilaisia ihmisiä, kukkia, kasveja, maisemia ja tuoksuja. Sehän on lopulta aivan ihanaa. Maailma avautuu ja itse avautuu, avautuu mahdollisuus johonkin laajempaan ja myös siihen kommunikaatioon, että omat ajatukset ja odotukset, pelot kohtaavat todellisuuden ja joutuvat väistämättä vuorovaikutukseen. Ne säikähtävät, pelästyvät lisää, torjuvat tai sitten avautuvat, pehmenevät, myötäilevät, miten milloinkin.
Itse matka sisälsi aina tunteet ja olotilat laidasta laitaan, mutta joka matkalla minut lopulta täytti kiitollisuus ennemmin tai myöhemmin, usein jo alkumetreillä, kun paniikki ja ahdistus oli hälvennyt pois. Tanssin tangoa, mutta vaelsin myös kaupungeissa, maalla, rannoilla ja kaduilla. Kirjoitin kirjeitä ja päiväkirjaa. Olin ihmisten kanssa, elin kutakin hetkeä sellaisena kuin se eteen tuli. Suurin tanssi tapahtui itse elämän kanssa.
Kirjeistä, kirjasta ja matkoista piti syntyä esitys, minulla oli jo koossa osa työryhmää, upeita esiintyjänaisia, mutta esityksen muoto ei tuntunut oikealta. Pyyhin kaiken pois ja aloitin tyhjästä. Lopulta keskittyminen yhden naisen ympärille, minun omaan kokemukseeni ja matkoihini antoi suunnan, jolle elokuvan kieli tuntui oikealta.
Kirjeistä, kirjasta ja matkoista elokuvaksi
Elokuvan tekeminen itsessään on ollut oma matkansa, seikkailu, jonka olen saanut jakaa kuvaaja ja leikkaaja Jussi Virkkumaan, visualisti Heini Maarasen, säveltäjä-muusikko Timo Alakotilan sekä lukemattomien elokuvan tekoon vaikuttaneiden ihmisten kanssa. Ikimuistoinen oli heinäkuinen aamuyön hetki klo 2.30, kun kohtasimme punaisen nappisilmäisen ladan kanssa Mynämäen kirkolla. Road trip ladan kanssa ja autiotalojen kuvaukset toteutuivat kesähelteillä 2021 Vehmaalla, Raisiossa ja Mynämäellä.
Tangossa olennaista on yhteys ja kommunikaatio. Yhteys syntyy ihmisten välille tanssiotteen, abrazon eli halauksen kautta. Perustaltaan tango on kävelyä ja liikettä yhdessä parin ja musiikin kanssa. Tango sisältää paljon improvisaatiota, tanssi tapahtuu tässä hetkessä. Kaksi selvää roolia, viejän rooli ja seuraajan rooli mahdollistavat tanssin. Taitava viejä antaa suunnan ja impulssin, mutta osaa seurata seuraajan impulssia, antaa tälle tilan tanssia. Seuraaja kuuntelee, reagoi, mutta on myös itse aktiivinen, antaa tilan viennille. Kommunikaatio on oikeastaan molempiin suuntiin seuraamista ja viemistä. Vastuu omasta akselista ja omasta tanssista on olennainen, mutta sekin tapahtuu suhteessa toiseen. Ihanimmillaan tango on valoisaa ja soljuvaa, yllättävää ja impulsiivista, nautinnollista, herkkää keskustelua, kuuntelua ja leikkiä.
Elokuvassa olen yksin kameran edessä. Yksin oleminen on minulle luontevaa. Siinä on myös kipeä tottumuksen vivahde, mutta tässä teoksessa ei kuitenkaan tuntunut myöskään oikealta tuoda parikseni toista ihmistä, vaikka olemmekin tangon äärellä. Hyvää kahden ihmisen välistä tangoa on mahdollista nähdä, mutta minua kiinnosti, voiko sitä mitä tangon sisällä tapahtuu, nähdä ehkä jopa selkeämmin ilman perinteistä paritanssin asetelmaa. Mitä siinä sisällä sitten tapahtuu? Sitä on sanoilla vaikea ja ehkä tarpeetontakin määritellä, mutta juurikin jonkinlaisesta yhteydestä on kyse ja siitä mitä yhteys synnyttää.
Tarkemmin ajateltuna en olekaan yksin kuvassa. Kuvassa on myös lattia, seinät, ehkä esineitä, koko tila ja sen mahdollinen historia, myös minun matkojeni historia. Kokonaisuudessaan elokuvassa on myös itse kuva, sen leikkaus, musiikki ja muut äänet. Minua kiehtoi ajatus, että matkoilta lähettämäni kirjeet voivat vapaasti antaa mahdollisuuden säveltäjä Timo Alakotilalle poimia niistä ajatuksia, rytmejä ja säveliä. Minä vien, annan tilan ja impulssin, johon Timo vastaa musiikilla. Timon tekemät musiikilliset aiheet ovat puolestaan olleet impulssi kuville ja kuvaukselle. Jussi Virkkumaan kuvaus ja editointi on sekä seuraamista että viemistä. Tässä elokuvassa mikään elementti ei ollut ensin valmis. Seuraamista ja viemistä, liikettä ja tanssia tapahtuu loppuun asti. Timon musiikki on osittain sävellettyä ja osittain improvisoitua. Tango tapahtuu tässä elokuvassa kuvan, leikkauksen, liikkeen, kollaasien, musiikin ja äänen välillä.
Tämä teos on ollut liikkeessä pitkään. Harhaillut, haparoinut, toisaalta vääjäämättä astunut kohti toteutumista. Tuntuu helpottavalta ja ihanalta, että rakas ja rosoinen prosessi luo lopulta oman kukkansa. Mutta on se myös haikeaa. Valmis muoto on myös kuolema, pysähdys ja piste. Toisaalta se on aina myös itse teoksen syntymä, teoksen ja sen kokija-katsojan matkan alku.
Milongassa tangon tansseissa tanssitaan yhden parin kanssa neljä tangoa. Neljän tangon muodostamaa ryhmää kutsutaan tandaksi. Hyvän tandan jälkeen viejä saattaa seuraajan paikalleen. Seitsemän miehen viimeisen esityksen jälkeen tangotanssija ja veljesparven “Eero” Timo Hakkarainen saattoi minut, teoksen ohjaajan kotiovelle. Hyvä tangotanda oli loppunut. Se tuntui viehättävältä. Tango on hetken taidetta, niin kuin elämäkin. Nautin siis tästä hetkellisestä haikeudesta, viimeistelen elokuvan yhdessä työryhmän kanssa ja astun kohti ensi-iltaa.
Haikein ja rakkain terveisin,
Elina
